Paavo Romppainen on kirjoittanut desanttien tarinoita kansien väliin teoksessaan Ja kadoksiin joutui alikersantti Heikkinen.
Jo viime vuonna kerroimme hieman Eemil Heikkisen ja muiden desanttien epäonnistuneesta reissusta Vattuperällä kuutamoyössä. Kirjassa Heikkinen on pääosassa, mutta siinä käsitellään myös muiden tehtävällä olleiden desanttien kohtaloita. Lisäksi kirjassa on Sune Englundin ja Aarne Laineen tarinat.
Kun puhutaan sota-ajan tapahtumista, niin Romppainen on tehnyt selkeän linjauksen. Mitä ei voida asiakirjojen muodossa todistaa, niin siihen ei ole luottamista. Hän on tutkinut laajasti lähteitä eri arkistoista, mutta venäläisarkistoista tietoja ei saa tällä hetkellä. Kuulustelupöytäkirjat ovat hyviä lähteitä, mutta nekin ovat kuulustelijan referointia asiasta.
- Tämä olisi pitänyt tehdä vuosia sitten. 1970-luvulla olisi pitänyt haastatella Heikkistä ja hänen lapsiaan. Näkökulmat ovat muuttuneet ajan saatossa väkisin. Nyt joutuu tarttumaan äärimmäisen tarkasti asiakirjoihin. Se, mitä ei ole asiakirjoissa, niin siitä on pakko tehdä päätelmä, että sitä ei tapahtunut, Romppainen kertoo.
Eemil Heikkisen tarina on ollut pitkään Romppaisella työn alla, ja 1990-luvulla hän ensimmäisen kerran mietti tarinan kirjoittamista, mutta tuolloin työkiireet veivät voiton.
Kirjassaan Romppainen pohtii myös, mikä sai sotavangit ottamaan vastaan desantin tehtävän ja samalla työskentelemään viholliselle, ja varsinkin sellaisten, joilla ei ollut aatteellista syytä ryhtyä siihen.
Teoksessa käy ilmi leirien rankat kuulustelut ja huonot olosuhteet. Siellä vallitsivat kulkutaudit ja nälkä. Monille desantiksi ryhtyminen oli ainut keino päästä takaisin Suomeen ja monilla olikin mielessään antautuminen kotiin päästyä. Tosin myös Venäjän pelko on voinut hankaloittaa antautumista.
Suurin osa desanteista antautui vapaaehtoisesti. Osa sai surmansa, kun molemmilta puolilta ammuttiin rajaa ylittäessä. Osa teloitettiin, kun oli epäselvää, oliko antautuminen vapaaehtoinen.
Laura Tolonen, kuva SA-kuva
Commentaires